Mitä jäin hänessä kaipaamaan? – Muistoja itsemurhan kautta menetetyistä läheisistä

 

Tänään 10.9.2018 vietetään maailman itsemurhien ehkäisypäivää. Tavoitteena on lisätä avointa keskustelua itsemurhista ja niiden ennaltaehkäisystä.

 

Maailman itsemurhien ehkäisypäivä

 

Omalta osaltamme haluamme tehdä töitä tämän tärkeän asian hyväksi, ja tämän vuoksi julkaisimmekin loppukesästä alla olevan kuvan sosiaalisessa mediassa, jossa pyysimme anonyymejä kirjoituksia henkilöiltä, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhan kautta. Saimme kaksi hyvin koskettavaa kirjoitusta ja julkaisemme ne nyt juuri sellaisina, kuin ne on meille kirjoitettu. Kiitos näille kahdelle kirjoittajalle siitä, että he avaavat tuntemuksiaan meille muille.

 

itsemurhien ehkäisy
Julkaisemamme ilmoitus

Kirjoituksista huokuu läpi suru ja tuska, sekä se, että itsemurhan tehnyt on aina jonkun rakas läheinen. Kirjoittaminen voi olla läheisensä menettäneelle hyvinkin terapeuttista. Se auttaa käsittelemään vaikeaa asiaa, ja se auttaa jäsentämään omia ajatuksia ja tunteita. Suruprosessin jälkeen tilaa voi tulla kauniille muistoille ja voimia voi saada myös siitä, että tarinaansa saa jakaa vertaistuen lailla muille. Vertaistuesta onkin ollut toisille paljon apua ja sillä voi olla suuri merkitys selviytymisen kannalta.

 

Toivomme näiden kirjoitusten siivittämänä kaikille rohkeutta puhua tästä vaikeasta aiheesta.

 

Muistan vielä sen kuin eilisen päivän. Olin töissä, kun sain puhelun suru-uutisesta. Poikani oli riistänyt itseltään hengen. Elin seuraavat päivät, kuin sumussa. Olin niin turta, etten kyennyt itkemään ja yritin käydä töissä normaaliin tapaan. Lopulta minun oli pakko luovuttaa ja jäädä sairaslomalle, koska työnteostani ei tullut mitään. Ajatukseni ei kulkenut, en pystynyt keskittymään mihinkään ja öisin en saanut nukuttua.

En tiedä miten voisin kuvailla niitä tunteita, joita kävin lävitse. Itsesyytökset olivat voimakkaita. Mietin jatkuvasti, miksi näin oli tapahtunut. Olinko ollut niin huono äiti, etten ollut osannut kasvattaa lastani oikealla tavalla. Niin, että hän olisi ollut onnellinen ja hyvinvoiva. Syytin itseäni myös siitä, etten ollut tehnyt mitään. Minun olisi pitänyt pystyä pelastamaan lapseni tältä kohtalolta. Koin itseni epäonnistuneeksi. Ajattelin olleeni huono äiti, joka ei ollut kyennyt tarjoamaan lapselleen tervettä itsetuntoa ja hyvää elämää.

Lopulta huomasin itsesyytösten väistyvän ja tilalle tuli suuri suru. Surin sitä, etten saanut nähdä, minkälaista poikani elämä olisi voinut olla. Surin myös sitä, että hän oli päätynyt tähän kauheaan ratkaisuun. Olisin niin kovasti halunnut auttaa häntä. Mietin usein sitä, oliko hän tiennyt, miten rakas hän oli minulle. Hän oli luultavasti ajatellut, ettei kukaan välitä hänestä, vaikka hän oli meille tärkein asia maailmassa. Surin myös sitä, etten sanonut hänelle riittävän usein, miten rakas hän oli minulle.

Poikani kärsi viimeisinä vuosinaan masennuksesta. Hän ei saanut opiskeluja suoritettua ja keskeytti koulunsa. Masennus vei hänestä elämän ilon ja se teki hänestä erilaisen. Silmissäni kuitenkin näen vielä sen leveän hymyn, jota jäin myös kaipaamaan. Se hymy, joka ilmestyi aina silloin, kun hän lapsena teki jotain uusia asioita ja koki onnistumisen elämyksiä. Kaipaan sitä naurua ja iloa, jonka hänessä näin, kun hän vielä nautti elämästään. Mietin, koska oikeastaan tajusin tämän ilon kadonneen johonkin. En osaa sanoa tarkkaa aikaa, koska hän sairastui masennukseen, mutta luulen sen tapahtuneen jo joskus peruskoulun jälkeen.

Ammattikoulu meni aluksi vielä ihan hyvin, mutta toisena vuotena tapahtui jokin muutos. Kaveriporukassa käytettiin paljon alkoholia ja opiskelut jäivät kesken. Tämän jälkeen poikani ei saanut suoritettua kouluaan, vaikka hän saikin aluksi apua. Kuitenkin, kun hänestä tuli täysi ikäinen, niin hän jotenkin jäi kaiken ulkopuolelle ja kontakti meihin vanhempiin myös katosi. Näimme harvakseltaan, enkä ymmärtänyt, miten huonosti hän voi. Poikani sai masennuslääkityksen, mutta ei juuri muuta apua. Jälkeenpäin itken yhä sitä, että hän ei saanut puhua pahasta olosta kenellekään.

Kaipaan poikaani lopun elämääni. Kaipaan sitä upeaa miehen alkua, joka hän joskus oli. Vihaan samaan aikaan sitä, että alkoholi vei hänet johonkin syvyyksiin, josta emme häntä saaneet nostettua. Toivon, että muut samassa tilanteessa olevat saisivat ajoissa apua. Kukaan ei saisi joutua kärsimään masennuksesta yksin. Lääkkeet eivät yksin paranna ketään. Poikani kohdalla nämä lääkkeet kävivät hänen kohtalokseen, koska hän yritti lääkitä tuskaansa pois. Nyt hän ei kuitenkaan enää tunne tuskaa ja epätoivoa. Se on ainut asia, joka minua lohduttaa.

Toinen kirjoitus:

Näin ilmotuksen facebookissa, jossa pyysitte kirjotuksii itsemurhan kautta läheisensä menettäneilt.

Oon menettäny veljeni muutamii vuosii sitten. Veljeni tappoi itsensä 21 vuotiaana, ja tää oli koko perheelle suuri shokki. En haluu tässä kertoo tarkemmin taustojamme, mutta haluun kertoo mitä jäin hänessä kaipaamaan.

Veljeni oli mulle rakas. Hän oli mulle aina se urhee ja upea isoveli, johon sain turvautuu, kun itellä oli huono olla. Hän oli mulle se ihminen, joka ymmärsi mua, ja joka kuunteli suruni ja murheeni. Pystyin kertomaan veljelleni mitä tahansa. Hän kuunteli aina kaikki vaikeimmat asiat, joita en voinu muille kertoo. Me oltiin toisillemme hyvin läheiset ja mulle hänen menettämisensä tuntui maailman lopult. Suru ei tunnu loppuvan koskaan, vaikka se vähitellen ei tunnukaan enää niin voimakkaalt.

Oon saanu paljon apuu vertaistukiryhmistä. Näis ryhmis oon saanu olla se kuka mä oon ja  oon saanu käsitellä suruuni muiden kanssa, jotka on kokenu samanlaisen menetyksen. Ilman vertaistukee en ehkä olis selvinny, koska en oo halunnu kuormittaa iskää ja äitiä mun murheilla. Musta tuntuu, kun pala musta olis kuollu. Vähitellen oon kuitenki oppinu elämään tän asian kans ja oon voinu jatkaa taas normaalii elämää.

Veljeni oli hieno ihminen, joka tuki aina muita, vaik hänellä itellä oli vaikeaa. Oon ite huomannu, että veljeni kuolema muutti mua niin, että haluun nyt ite tukee muita, joil on vaikeeta. Saan siit voimaa jatkaa. Tunnen olevani jotenkin hyödyks, kun voin ite ny vuorostani auttaa muita. Jokainen itsemurha on liikaa.

Näiden kahden tarinan jälkeen en halua ryhtyä analysoimaan kirjeiden sisältöä, vaan sen sijaan tähän loppuun haluan linkittää muutaman tahon, josta voit saada tukea, kun olet menettänyt läheisesi.

Suomen Mielenterveysseuralla on kriisikeskustoimintaa ympäri Suomen. Toimintaan kuuluu myös erilaiset sururyhmät ja keskusteluapu läheisensä menettäneille. Läheisen itsemurhaa käsittelevä sivu löytyy tästä linkistä → Läheisen itsemurha

Surunauha on puolestaan itsemurhan tehneiden läheisten yhdistys. Surunauhan sivuille pääset tästä linkistä → Surunauha ry

Tukea voi saada myös paikallisen seurakunnan tai terveyskeskuksen kautta.

 

Voimia kaikille niille, jotka surevat itsemurhan kautta menettämäänsä rakastaan!

 

Therese

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *